Englantilaiset hautausmaat ovat hyvin erilaisia suomalaisiin verrattuna. Hautakivet ovat kaatuneet ilman, että kukaan nostaa niitä ylös. Ruoho kasvaa villinä ja vapaana, muratit kiipeävät kiviä pitkin. On kiviä, jotka ovat halkeilleet tai sateen piiskaamia. Joskus kiveä ei ole ollenkaan, ainostaan pieni risti. Siistejä rivejä ei ole, hautapaikat on pitkin poikin. Toisessa maailmansodassa menehtyneet nuoret miehet lepäsivät ahtaasti aidan vieressä, ainoana kunniamerkkinä valkoinen marmori ja kauniit sanat kaiverrettuna kiveen.
Hoitamattomat ja halkeilleet haudat voivat kuulostaa karulta, mutta sitä se ei ollut. Päinvastoin. Kuolema on osa elämää, "maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman". Olemme osa luontoa, joten on turha puuttua siihen, jos luonto muokkaa hautapaikkaa säällään tai kasveillaan. Jos hauta on täynnä rikkaruohoa ja kivi on halkeillut, se ei tarkoita automaattisesti unohdusta tai välinpitämättömyyttä, vaan sitä että luontoa kunnioitetaan. Annetaan toisten levätä rauhassa.
Hautuumaata voi pitää jopa romanttisena paikkana. Siellä tajuaa, kuinka kaikilla on läheisiä ihmisiä, jotka välittävät ja rakastavat. "In loving memory of..." Hautuumaa on täynnä rakkaita muistoja. Samalla se muistuttaa elämän väliaikaisuudesta, siitä ettei mikään ole itsestään selvää. Vielä en makaa haudassa, joten on elettävä ja nautittava joka hetkestä.
2 kommenttia:
Kaunis postaus. Itseäni satuttaa se, etten ehtinyt käydä äitini haudalla pyhäinmiestenpäivänä. Toisaalta vuosia tulee, äiti ymmärtäisi itseäni paremmin. Tämä on vuosista ensimmäinen.
Tärkeintä on varmasti, että mielessään kantaa muistoa ja silloin kun siltä tuntuu, käy haudalla tervehtimässä.
Tuntui hieman hassulta vierailla hautausmaalla ilman erikoisempaa syytä, vain kävelemässä, mutta olen kuitenkin tyytyväinen että menin.
Lähetä kommentti